Aateliset Sotatorni. Kuvia noin 65.

 Yleensä Helmimeren aateliset eivät suosineet kalastusta, koska se ei sopinut heidän arvolleen. Varsinkin tuttavamme Joonatan Kultaruusu oli suorastaan vältellyt onkivapoja. Vilhelm Sotatorni kuitenkin suorastaan rakasti kalastamista, se oli helppoa ja hauskaa.

 "Ohoh.Ovatpas Kurakengät olleet taas huolimattomia" naurahti Vilhelm saatuan kalastettua kuraisen kengän. Hän naurahti kovempaa. "Kurakengillä on kuraiset kengät, jotka taas ovat järvessä" hän hymyili. Se kuulosti miehen mielestä hyvin hauskalta. Kurakengillä kuraiset kengät.

 Vilhelm oli siis elämäniloinen mies, vaikka olikin melkein kuollut Helmimeren suuressa sodassa. Joskus hän sai jotain kohtauksia vanhoista haavoistaan, kuten kävi nyt. Se ei kuitenkaan voinut olla vakavaa, olihan sodasta jo vähän aikaa.

 Aurora Sotatorni ei ollut sodan jälkeen enää osannut pitää hauskaa miehensä kanssa. Aina hän vain mietti, että mitä jos Vilhelmille sattuu jotain sänkyleikeissä. Näistä asioista hän uskoutui aina, joka päivä päiväkirjalleen. Tänään aiheena oli shakkilauta, jonka Vilhelm oli Auroralle ostanut.

 Vastuksia löytyi helposti. Hanna Kivilaatta oli ystävystynyt paronittaren kanssa jo sodan aikoina. "Valkoiset aloittavat, joten ota sinä ne" hymyili Hanna ystävälleen. "Ota sinä ne, ansaitset aloittaa" vaati Aurora. "Käy sekin." hymyili Hanna ja alkoi levittää nappulotia pöydälle.

 

 Aurora ei huomannut, että Hanna jakoikin nappulta niin, että hän sai mustat ja Aurora valkoiset. "Teitpäs tempun" hän hymyili tajuttuaan sen. "Olet paras ystäväni, ja ystävää pitää auttaa. Aina" hymyili Hanna.

 Vilhelm tuli kalareissultaan ja kävi heti käsiksi Auroraan. "Eilen lopetit puuhamme kesken, jatketaan!" hän hihkaisi ja alkoi suudella Auroraa. "Rakas, olen immareltu mutta ystäväni on kylässä... Ja haavasi saattavat alkaa vuotaa, olet vaarassa jos ryhdyt mihinkään isompaan"

 "Anteeksi, hän haluaa olla kanssani paljon" sanoi Aurora ja halasi Hannaa. "Koetko sen ahdistavaksi?" tiedusteli Hanna. "En, mutta pelkään että hän kuolee kesken puuhien. Hän tarvitsisi oman hoitajan, joka auttaisi häntä näinä vaikeina aikoina. Sota on juuri ohi ja..." höpötti Aurora. "Löysit hyvän hoitajan miehellesi. Minä tarvitsenkin töitä, ja täällä olisi hyvä työskennellä" tarjoutui Hanna.

 

 Ja niin tuli Hannasta Vilhelmin sairaanhoitaja. Vilhelm oli pahasti pettynyt, kun ei ollut saanut Aurooralta pienintäkään suudelmaa. Niinpä hän alkoi soittaa surukappaletta.

 "Pidän linnasta ja uudesta työstäni, mutta Vilhelm soittaa aivan kamalasti!" parkaisi Hanna hiljaa.

 "En tietenkään sanonut mitään paroni, en tietenkään. Ihailin vain kaunista soittoanne" selitteli Hanna kun Vilhelm mulkaisi häntä.

 "Hyvä, sillä soittoani eivät kauppiaat arvostele!" karjui Vilhelm. "En minä sitä arvostele, mikä saa teidät suuttumaan noin?" tiedusteli Hanna. "Sekään ei kuulu sinulle!" karjui Vilhelm päin Hannan naamaa.

 "Se etten luota häneen" ajatteli Aurora toisessa huoneessa, ja siirsi sängyn syrjään tilaa viemästä. "Emme tarvitse sitä nyt. Ennenkuin Vilhelm on täysissä voimissaan"

 Vilhelm valmisti omia mausteita, joita hän sitten antoi kauppiaille jotka myivät niitä eteenpäin palkkana puolet tuotosta. Hän piti kovasti työstään.

 Mutta vielä enemmän kalastuksesta. "Illallinen on turvattu!" hän hihkaisi saatuaan kalan.

 "Poistun kotiini luvallanne, tulen taas huomenna avustamaan ja hoitamaan teitä" hymyili Hanna Vilhelmille. "Anteeksi edellinen käytökseni" pyysi Vilhelm ja hymyili hurmaavasti. Hanna hymyili takaisin.

 "Varmastikin olette pian taas elämänkunnossa. Oikeastaan näytätte siltä jo nyt. Vaimonne ei taida luottaa teihin" sanoi Hanna vielä ja poistui sitten nopeasti.

 "Kuulehan, tiedän olevani elämän kunnossa. Ja valmiina hoitamaan perijän taloon. Pian sellaisen hankkiminen ei ole enää mahdollista. Nyt tai ei koskaan" ehdotti Vilhelm illemalla.

 

 

 

 

 Aamulla Aurora muisteli edellistä iltaa peläten. He olivat yrittäneet saada lapsen, mutta Vilhelm oli varmasti huomannut että Aurora ei oikein ollut hommassa mukana.

 "Vilhelmin siteet pitäisi vaihtaa, hänellä on vielä haavoja jotka saattavatr aueta ilman siteitä" Aurora ohjasi Hannaa. "Vaihdan siteet mielelläni" hymyili Hanna arvoituksellisesti.

 "Rakas, en tarvitse uusia siteitä" Vilhelm sanoi ja tarttui kiinni Aurorasta. "Etkö?" hymyili Aurora. "Tule paroni, vaihtakaamme siteet" sanoi Hanna ja hymyili paronille. Silloin Vilhelmiin tuli vauhtia.

 Kun siteet oli vaihdettu, oli Auroralla ja Vilhelmillä aikaa toisilleen. Hanna alkoi soittaa viulua.

 

 

 Vilhelm soitti myöhemmin illalla pianoa. Salaa hän omisti kappaleen Hannalle, uudelle hoitajalleen ja hyvälle ystävälleen.

 Hän lopetti soiton, kun Aurora huhuili häntä nukkumaan. Aurora taisi taas luottaa häneen.

 

 Vilhelm alkoi kiinnostua Auroran asioista, shakinpeluusta ja tämän ystävistä. He olivat oikein suloinen pari, nyt kun Aurora pystyi luottamaan Vilhelmiin täysin.

 Aurora lueskeli usein vanhoja päiväkirjamerkintöjään, koska hän halusi tietää mitä oli joskus kirjoitellut Vilhelmistä.

 Vilhelm oli sodan jälkeisenä ensimmäisenä viikkona ollut hyvin väsynyt, sillä olihan hänet melkein tapettu sodassa oudon miehen kädestä. Tuosta miehestä ei kukaan tiennyt mitään.

 Joka ilta oli sänkyleikkien aika.

 "Luotat minuun siis täysin, kautta kiven ja kannon?" kysyi Vilhelm. "Täysin" hymyili Aurora.

 Yhä hän uskoutui usein päiväkirjalleen, kirjalle josta Vilhelmillä ei ollut mitään tietoa.

 Oli helpompi uskoutua kirjalle, kun oikealle ihmisille. Edes omalle miehelleen.

 Vilhelm luki usein kirjoja. Melkein kaikki hyllyn kirjat hän oli kolunnut, ja nyt päiväkirja oli osunut hänen käteensä. "Rakastan Vilhelmiä, mutta en voi unohtaa sitä mitä Hannun kanssa tapahtui..." hän luki hämmentyneenä ja selasi eteenpäin.

 "Akkaseni, olet pettänyt minua ja jättänyt kertomatta. Luin typerää kirjaasi!" karjui Vilhelm kuin sai Auroran käsiinsä. "Tapan sinut tähän paikkaan!"

 "Minä olin yksinäinen, sinä vain makasit sängyssä etkä halunnut tehdä mitään! Minulla oli tylsää enkä kyennyt enää luottamaan siihen että parannut täysin" kiljui Aurora hämmentyneenä Vilhelmin uhkauksesta.

 Hän paineli ulos ja kaivoi maasta esiin luurangon. "Isä, tietäisitpä millaiselle miehelle olet minut naittanut" hän kuiskasi. "Tietäisitpä, miten tyttärellesi tulee käymään..."

 Aurora vietti koko yön ja seuraavan päivän puhuen luurangolle. Hän puhui myös kulkukoiralle, joka usein kulki siitä ohi.

 Koira oli Auroran lempieläin.

 Linnaan mennessään hän näki jotain järkyttävää. "Kuinka hän saattaa..." kuiskasi Aurora. "Aivan sama" hän sitten jatkoi. "Hän ei tiedä mitä tekee"

 "Ei tuntunut samalta kun Auroran kanssa... Mitä olen mennyt tekemään, olen nyt yhtä huono kuin se akka!" hän sanoi hiljaa. "Oletko kunnossa?" kuului naisen ääni hänen takaansa.

 Aurora hyppäsi sinisenä hohtavan hevosen selkään pihalla. Hän oli tuntenut sinisenä hohtavan hevosen jo vuosia, ja oli varma että se oli jumalten hevonen. Hänen miehensä sanoi aina, että jumalatar Veera oli silkkaa humpuukkia.

 Hevonen osasi lentää ja sillä pystyi myös ratsastamaan kuin millä tahansa hevosella. Sininen oli jumalatar Veeran väri, ja hevonen oli sininen.

 "Odotinkin sinua, Anastacia" tuli mustahiuksinen nainen sanomaan. "Olen Aurora" Aurora selitti. Hän tunsi olonsa rauhalliseksi naisen edessä. "Olet jumalten valittu, jumalatar Anastacia. Tunnetko minua, Anastacia?" nainen kysyi.

 Aurora tutki naista. "Ei kai vaan..." hän sanoi hiljaa. "Kyllä vain. Terveisiä isältäsi, hän voi hyvin tuonpuoleisessa. Olen Veera" nainen hymyili. "Jumalatar, mikä kunnia!" hätkähti Aurora. "Itsekin olet sellainen" nainen hymyili.

 Veera katsoi kuuta, ja se muuttui auringoksi. "Olet ihmeellinen" kuiskasi Aurora. Hevonenkin muuttui sinisestä tavalliseksi. "Tämä on ratsusi Napoleon. Jumalten hevonen, hyvin koulutettu" hymyili Veera.

 "Taidan pyörtyä, olen niin ihmeissäni tästä kaikesta... Miksi tämä minulle käy?" kysyi Aurora heikosti. "Olet valitsemani uusi jumalatar joukkoihimme. Minä olen yhä pääjumalatar, mutta jo vauvana sinut valittiin jumalattareksi"

 

 Hevonen katsoi heitä, ja ilta hämärti taas kun Veera muutti päivän illaksi.

 "Tuo on siis isäsi luuranko? Napoleon kertoo että puhut sille päivittäin. Sinä näät vielä isäsi, sitten kun on sinun aikasi. Joka on nyt, astua valtakuntaani" hymyili Veera.

 "E-en ole valmis! Kuka tahansa ikäiseni olisi tästä innoisaan, mutta olen naimisissa raskaana ja..." vastusteli Aurora. "Olet tervetullut jumalten valtakuntaan, mutta en voi pakottaa sinua. Tämä on ainutkertainen mahdollisuus" hymyili Veera.

 Sitten jumalatar katosi, ja Aurora jäi katsomaan hänen peräänsä. Hän ei voinut uskoa olevansa jumalatar, miten se muka olisi mahdollista? Olisiko hänen pitänyt sittenkin suostua?

 "Voi Napoleon, osaisitpa sinä kertoa minulle, mitä tehdä" huokaisi Aurora. "Tai sinä isä..."

 Vilhelm oli jo huolissaan Aurorasta. Koskaan näin kauan ei nainen ollut ollut asioillaan.

 Aurora oli murheissaan, koska hän oli menettänyt ainutkertaisen mahdollisuudeen päästä vielä korkeampaan asemaan, mitä kuninkaallisetkaan olivat.

 "Psst, tule tänne" ohjasi Veera ja Aurora käveli hänen perässään. "Loin pihallenne valtakuntani portit, kun näin että aloit epäröidä" hymyili Veera. "Nyt on sinun mahdollisuutesi"

 "Istu tähän, ja odota kun aurinko nousee. Sitten katsot auringoon, jolloin nouset jumalten valtakuntaan. Tervetuloa" hymyili Veera ja katosi.

 "Kunpa se aurinko nousisi pian"

 Veera käveli portaita ylös. "Täydellistä. Anastacia on tervetullut" hän hymyili.

 Hän käveli sisään Vilhelmin linnaan. "Vilhelm, esiin." hän sanoi hiljaa.

 "Tervetuloa, vaikutatte olevan korkeasta asemasta!" totesi Vilhelm. "Olen korkeasta asemasta" hymyili Veera.

 "Olet uhannut vaimoasi teolla, jota et oikeasti tee" kuiskasi Veera.

 "En ole. En tosiaan." kielsi Vilhelm.

 "Anteeksi" sanoi Veera ja Vilhelmille ilmestyivät tiikerin kasvot.

 

 Aurora taas kalasti odotellesaan auringolaskua.

 

Tässä tämä osa oli. Loppua kohden saattoi olla sekavaa ja sillä tavalla... Anteeksi kesto, ensi osa tulee ehkä vasta ensi kuussa. Kommentia? :)