Jätän Helmimeren kestätauolle innostuksen puuteen takia. Tämä jatkuu Elokuussa.

Taas oli pitkä päivitystauko, mutta osa on nyt tässä. Siinä on 33 kuvaa, pitäisi olla enemmän näin pitkän tauon vuoksi. Ensi osassa on 70 kuvaa,ainakin melkein...

 

Emma ja Aleksi Kivilaatta eivät tosiaankaan näyttäneet hyvää esimerkkiä veljelleen Arille. He keksivät aina toinen toistaan älyttömimpiä leikkejä.

"Yritä osua nyrkillä polveeni. Minä suojaan polvia käsilläni" neuvoi Emma. Aleksi kohotti nyrkkinsä ja hymyili innostuneesti.

"Emma ja Aleksi! Tekisitte jotain hyödyllistä" Hanna tuli huutamaan. Emma katsoi nolona äitiään. "Kauppaan saapuu tänään kuningatar ja aatelisrouvat, kaupassa on oltava paljon valinnanvaraa siihen mennessä!" hän jatkoi. Emma katsoi äitiään kiinnostuneena kuultuaan kuningattaren nimen. Hän oli ihastunut kuninkaaseen, eli kuningattaresta voisi olla hyötyä...

Ari kuunteli kun Hanna,Emma ja Aleksi kiistelivät. Hän huokaisi hiljaa. Shakkia oli helpompi pelata, kun ei ollut häslinkiä ympärillä. Aria ei haitannut, ettei hänellä ollut vastustajaa. Hän pystyi itse kuvittelemaan mielessään vastustajansa.

"Aleksi, mene torille ostamaan tomaatteja ja omenia. Tuo ne sitten kauppaan. Isäsi ja minä lähdemme huomenna viemään suurta maustelastia Italiaan, teidän on oltava kiltisti sen aikaa" Hanna neuvoi. Aleksi nyökkäsi.

"Kelpaakohan tämä vesi hänen diivamaisuudelleen kuningattarelle" Emma sanoi halveksuen ja maistoi vettä. Se oli hyvin kylmää. "Saa kelvata. Mutta veteen on lisättävä jotain..." Emma mietti ja sai idean. "Pian Sebastian kosii minua..." hän sanoi tyytyväisenä.

Emma meni sisään, ja lisäsi veteen jotakin. Sitten hän meni harrastamaan savenvalantaa. Seinässä oli pyöreä rako, josta hän näki kauppa-aittaan menijät. Pian Isabella tulisi, ja silloin Emma menisi tarjoamaan hänelle vettä...

Hannu katseli kuinka Aurora ja Helena tyhjensivät kaupan hyllyjä. Heille tuli riitaa eräästä kalliista kankaasta, ja Hannu katsoi kuinka Helena potkaisi Auroraa vatsaan ja Aurora veti Helenaa tukasta. "Vaikea uskoa, että nuo kaksi ovat aatelisia" Hannu mietti.

Vähän ajan kulttua tontille asteli kuningatar Isabella. Emma huomasi naisen lähestyvän. Hän pinkaisi ulos niin nopeasti, että savea tippui lattialle. Isabella vilkaisi Emmaa, joka riensi häntä kohti.

Emma kaatui, ja kun hän nousi ylös oli Isabella jo astellut kauppaan. "Hyvä jumalatar Veera, hänen on ostettava vettä" rukoili Emma.

Ari päätti lähteä Iiris Kultaruusun luo. Heistä oli tullut ystävät, vaikka Joonatan oli yrittänyt estää sen kaikin keinoin.

Emma söi sisällä, ja odotti että Veera vastaa hänen rukouksiinsa. "Emma! Olet tehnyt pahan teon! Niin pahan, että piru tulee viemään sinulta kaikkein tärkeimmän" kuului ääni. Emma hätkähti, ja purskahti sitten nauruun. "Etkö sinä parempaan pysty" Emma nauroi.

 

Ilari Kurakenkä tuli myös kauppaan. Isabella ei ollut edes vilkaissut vesivatiin päin, mutta Ilari oli hyvin kiinnostunut vedestä. Toivottavasti hän ei vain osta sitä.

Lopulta Ilari otti vettä pulloon, ja meni kassalle maksamaan siitä. Hannu otti maksun vastaan tyytyväisenä.

Seuraavana aamuna Hannu ja Hanna nousivat laivaan. "Meillä saattaa kestää noin kolmenkymmenen auringonlaskun verran!" Hanna ilmoitti Emmalle ja Aleksille, jotka olivat tulleet hyvästelemään heidät.

"Irrottakaa naru, olemme laivassa!" huusi Hanna Emmalle, joka leikkasi narun veitsellä poikki. Laiva lähti merelle, ja Hanna vilkutti lapsilleen. "Nähdään! Äiti rakastaa teitä!" hän huusi.

"Päätä särkee" valitteli Emma. Hänen päätään oli särkenyt siitä asti, kun hän oli kuullut Veeran äänen. "No, toivottavasti teillä menee paremmin vanhemmat..." hän sanoi.

Hanna alkoi pyörittää ruoria ja katseli vielä lapsiaan, jotka hän näki vielä niukin naukin. "Näkemiin Helmimeri." Hanna kuiskasi.

Hannu oli aina pitänyt merestä kovasti. Se oli kaunis elementti. Hannu oli ollut perheestään ensimmäinen, joka oli oppinut uimaan.

"Menen tarkkailemaan karttoja" Hannu ilmoitti ja käveli sisään kajuuttaan. Hanna nyökkäsi ja keskittyi ohjaamaan laivaa.

 

Seuraavana päivänä kun Hanna asteli laivankannella, oli hänellä jotenkin outo olo. Aivan kuin jokin olisi vinossa. "Taidan olla tulossa sairaaksi" Hanna ajatteli. Sairastuminen harmitti häntä kovasti, sillä hän haluaisi olla terve kun he saapuvat Italiaan.

"Hanna! Me kuolemme, laiva vuotaa..." Hannu sanoi hiljaa. Hanna kirkaisi ja hyppäsi Hannun kaulaan. "Jos pystyn, niin vien meidät uimalla rantaan" Hannu vakuutteli. Hanna piti Hannusta kovasti kiinni.

Pian meri vei Kivilaattojen kantaparin syövereihinsä.

 

Aleksi alkoi jo hätääntyä, kun oli kulunut kuusikymmentä päivää vanhempien lähdöstä. He tosiaan tarvitsivat apua, sillä Ilari Kurakenkä oli sairastunut vakavasti heidän vedestään ja Kurakengät yrittivät nyt sabotoida heidän liiketoimiaan. Aleksi availi joka päivä paketteja, joissa oli rotanraatoja tai muuta ällöttävää.

Kaiken sen keskellä hän yritti olla hyvä isoveli Arille. Hän vietti paljon aikaa tämän kanssa, muunmuassa yrittämällä opettaa häntä lukemaan.

Emman päänsärky jatkui yhä. Hän katseli yhä joka päivä merelle, ja muisteli vanhempiensa lähtöpäivää. Emmaa huolestutti, sillä hän muisti mitä Veera oli sanonut hänelle sillon.

Emma huomasi yhtäkkiä jotain vedessä. Hän kumartui katsomaan lähemmäs, ja näki pohjassa isänsä ruumiin. Emma kirkaisi kovaa ja kuuluvasti, ja kaikki riensivät paikalle.

"Isä on kuollut! Isä on kuollut!" hän huusi. Aleksi kauhistui ja tarrautui kiinni Emman käteen. Emma nyyhkytti hiljaa ja Aleksi halasi häntä.

"Ari tulee, hän ei saa saada tietää! Tämä on minun syyni, minun syyni. Olen aivan helvetin tyhmä!" Emma kirkui. "Älä syyttele itseäsi" Aleksi sanoi hiljaa.

Emma alkoi siitä lähtien suunitella itsemurhaa. Arikin oli saanut tietää. Eräänä yönä hän seisoskeli vedessä ja katseli kauas merelle. "Veera hyvä, hyvitän tekoni tappamalla itseni..." Emma sanoi hiljaa. Hän oli jo hyppäämässä syvemälle, kun hän tajusi ettei hänestä olisi siihen. Emma hipsi takaisin sisään.

Ari oli masentunut. Kukaan ei voinut lohduttaa häntä. Hän vain itki puisella sohvalla. Iiris oli yrittänyt piristää häntä, mutta ei hänkään ollut onnistunut.

Aleksi oli ensimmäinen, joka tajusi jatkaa elämää. Hän alkoi kaivaa vanhemmileen hautakuoppaa. Vain Hannun ruumis oli löytynyt. "Kuolit ilmeisesti pelastaessa äitiä, sillä sinä osasit uida. Rauha sielullenne" Aleksi sanoi hiljaa pala kurkussaan.

"Mi-minusta isän ruumis pitää polttaa. Kun hän piti niin kovasti tulesta... Niin jos se vaikka veisi hänet taivaaseen Veeran luo" Emma kuiskasi. "Kaunis ajatus" Aleksi totesi.

Aleksi etsi paljon puuta, ja sytytti sitten kasan palamaan. "Olitte hienoja ja hyviä ihmisiä. Veera ilahtuu saadessaan sielunne" Aleksi sanoi hiljaa. Emma nyökkäsi ja pyyhki kyyneleitä silmiltään. Kaikki oli hänen ihastuksensa syytä.

He heittivät isänsä ruumiin kokkoon...

"Lauletaanko jotakin? Vaikka heidän lempilaulunsa?" ehdotti Aleksi. Emma nyökkäsi. "Minulta jäi kauheasti selviteltävää äidin kanssa. Emme olleet koskaan niin läheisiä" Emma nyyhkytti heidän laulettuaan laulun.

 

Tulen lieskat kuljettivat Kivilaatan kantaparin tuonpuoleiseen.

R.I.P Hanna Kivilaatta

R.I.P Hannu Kivilaatta

Tässä oli tämä osa. Ensi osa on aivan varmasti pidempi. Yritin saada tähän osaan surua ja menetystä. Kommentit ovat tärkeitä minulle :)

Anteeksi että osan ilmestymisessä kesti kauan. Nyt sain sen kuitenkin julkaistua :) Osan pariin siis.

 

 Aleksi Kivilaatta oli toisen kauppiaperheen, Kivilaatan perijä. Kauppiasperheet olivat aina olleet sovussa, mutta Aleksin mielestä heidän liikkeensä oli paras. Kurakenkien liike oli vienyt Kivilaattojen asiakkaat, ja Aleksi päätti tarkastella tilanetta lähempää.

 "Päivää nuori Kivilaatta. Oletko jauho-ostoksilla?" Ilari riensi kysymään Aleksilta. "Milloin jauho on tehty?" Aleksi kysyi. Hän halusi tietää, miten vanhaa jauho on. "Iines teki sen eilen, nuori Kivilaatta" Ilari vastasi hymyillen. "Saan jauhot oman perheeni liikkeestä ilmaiseksi" Aleksi tokaisi.

 Pian sisään tuli myös Hanna Kivilaatta. "Aleksi, sinun pitää mennä kotiin. Isä tarvitsee apua, liike on täynnä aatelisia" Hanna sanoi. Aleksi käveli nokka pystyssä pois kaupasta. Hanna hymyili Ilarille. "Aleksi haluaa nähdä kauppasi" hän sanoi.

 "Hei Hanna!" meni Iines sanomaan. "Puhutaan hiljempaa, en ole kertonut miehelleni" Iines lisäsi kuiskaten. "Liitostamme vai?" Hanna kysyi. Iines nyökkäsi.

"Saan siis jauhoista viisi kultakolikkoa alennusta? Maksan niistä 7 kultakolikkoa kun ne normaalisti maksaisivat 12 kultakolikkoa" Hanna sanoi. Iines nyökkäsi.

 (Iik! Puhelin näykyy!"

"Niin se taisi mennä" Iines hymyili. "Todella mukavaa kun voimme tällä tavalla tarjota toisillemme alennuksia. Miehet eivät vain pidä siitä, heille ei voi kertoa" hymyili Hanna.

"Miehet ovat joskus idiootteja" huokaisi Iines.

"Ilari on kyllä usein ihana ja huomaavainen. En voi olla silti huomaamatta hänessä joskus pientä ylimielisyyttä" Iines sitten jatkoi.

 

 Ilari laskutti ulkomaalaisen talonpojan ostoksia. "Yhteensä 60 hopeakolikkoa" Ilari sanoi laskettuaan hinnan. Hän vilkaisi sivusilmällä naisia, jotka kuiskivat.

"Muistakaa käyttämissäänöt! Seurassa ei kuiskita." Ilari huikkasi ja naiset siirtyivät kauemmas.

 Toinen ulkomaalainen talonpoika asteli kauppatilaan. Aleksi Kivilaattakin on näyttänyt palaavan takaisin.

Ulkomaalainen talonpoika katseli puusta veistettyjä nukkeja, jotka oli tarkoitettu lasten leikkikaluiksi. Pelottavan tutun näköinen mies...

 Mies laittoi pussiin muutaman puunuken, ja meni sitten laskuttamaan. "En ole nähnyt sinua ennen kylässä. Oletko juuri muuttanut?" Ilari tiedusteli. "Kyllä, muutin juuri ja olen asunut täällä vuosi sitten. Asuin ulkomailla vähän aikaa, esimerkiksi suomessa ja sitten muutin takaisin tänne" talonpoika selitti. Ilari hätääntyi, hän ei halunnut kuulla enempää tuiki tuntemattoman miehen kuulumisia.

 "Vilhelm Sotatorni!" huudahti Iines ja meni halaamaan ystäväänsä. "Maissit ovat tuoreita, ne ovat tässä suunassa" Iines sanoi ja ohjasi Vilhelmin kaupan perälle.

 Ilari laskeskeli kultakolikoita kaikessa rauhassa, ja säikähti melkein kuoliaaksi kun asiakas asteli hänen luokseen. "Auh!" Ilari tokaisi.

 Olin melkein unohtaa Ilarin ja Iineksen pojan, Ilarin. Kyllä vaan, pojalla on sama nimi kuin isällään. Jotta erottaisimme heidät, puhutaampa tästä pojusta nyt vaikka Ilari II. Nimesin pojan nimittäin vahigossa CAS-tilassa Ilariksi...

 "Mikset voi tulla takaisin kesä" huokaili Iines katselessaan syksyistä maisemaa. Puista tippui lehtiä, joka tietäisi ennenpitkään haravointia. Haravointi puolestaan... No, siitä Iines ei pitänyt. "Ilari saisi kyllä haravoida joskus" Iines sanoi hiljaa.

 Ilari II leikki usein ulkona, kuten talonpoikien ja kauppiaiden lapset usein. "Tule tänne pelhonen" hän sanoi ja yritti napata kaunista perhosta. Lopulta Ilari II saikin sen kiinni, ja kuten saatatte arvata, pisti sen suuhunsa.

 Iines meni nauttimaan syyspäivästä, joka oli yhtä lämmin kuin useimmat kesäpäivät. Kesä oli aina ollut Iineksen lempivuodenaika. Vain yhden huonon puolen hän löysi kesästä, ja se oli se, että Helmimeren kesän aikana ei satanut kovinkaan paljoa, joten kasvit eivät kasvaneet.

 "Tietäjä ennusti että on tulossa pitkä sadekausi" Hanna kertoi Iinekselle. "Ihanaa! Kuivakausi on jatkunut jo liian pitkään." hymyili Iines. Hanna onnistui taas piristämään häntä. "Mutta eikös tietäjä ole melko hassahtanut? Hänhän vain lähettää kuninkaalle ennustuksia, ja elää aina yksin" mietti Iines.

"Tosiaan. Pitäisikö meidän piristää häntä?" mietti Hanna.

 

 Iines meni Hannan lähdettyä nauttimaan päivän viimeisistä auringonsäteistä. "Hyvä jumalattaremme Veera, ole kiltti ja suo meille pieni sadekausi" rukoili Iines.

 "Pelkkää juoruilua taas kerran! Aurora Sotatorniko muka jumalatar Anastacia, eihän se voi pitää paikkaansa!" tuhahti Ilari ja heitti kylän sanomalehden seinään.

 "Se tuntui hyvältä. En ole pitkään aikaan nostanut edes yhtä hevosta, kauppa on vienyt kaikki voimani!" mietti Ilari. Hän muisti kun oli viimeksi kuukausi sitten nostellut isoja hevosia ja kivenjärkäleitä.

"Se on aina hyvä tunne" hän mietti.

 Hyvällä mielellä Ilari meni laskemaan päivän tuottoa. "Hanna Kivilaatta osti jauhopussin hinnalla 7 kultakolikkoa..." tuon kohdan luettuaan Ilari kauhistui. Jauhot kun maksoivat kaksitoista kultakolikkoa. "Iines on laskuttanut väärin. Pitää huomauttaa siitä" Ilari ajatteli. "Aapo Harakankello osti puunukkeja hinnalla 19 kultakolikkoa..." hän sitten jatkoi.

 Ilari II näköjään kasvaa.

 Ilari Kurakenkä. Hänestä tuli oikein komea. Ilari II:sen ensimmäinen ajatus oli, että hän haluaa olla yhtä vahva kuin isänsä.

 "Kauniita tähtiä..." hän ajatteli ja katseli taivaalle. Silloin hän näki hyvin kirkkaan tähden. Hän katsoi tähteä pitkään, kunnes se yhtäkkiä katosi.

 Iines oli juuri sulkemassa kauppaa, kun sai aivan kamalan pahoinvointikohtauksen. "Eei! Minuun sattuu!" hän kirkui ja lyyhistyi maahan tuskaisena.

 Ilari juoksi huoneeseen juuri sopivasti nähdäkseen hullunkiillon Iineksen keltaisissa silmissä.

"Hei rakkaani" Iines sanoi ja jäi tuijottamaan Ilaria suoraan silmiin.

 "Se olet siis sinä Iines? Oletko se tosiaan sinä?" Ilari kysyi. Hän sulki silmänsä. "Kyllä minä nyt yhdelle sudelle pärjään, varsinkin naiselle." Ilari ajatteli ja rohkaistui.

Kahdella pitkällä loikalla Iines oli Ilarin edessä.

 "Olet hetken tajuton kun teen tämän" Iines varoitti ja alkoi raadella Ilarin kasvoja. Ilari yritti potkaista Iineksen pois päältään, muttei onnistunut. Iines sai hänestä vielä pahemmin kiinni.

 Pian Iines heitti Ilarin seinään, ja Ilari jäi makaamaan maahan tajuttomana. Iines alkoi raahata Ilaria pois liikkeestä.

 Hän vei Ilaria suoraan kohti pimeää metsää. Ilari oli kauttaaltaan veressä.

 Ilari II:sen suu jäi ammolleen, kun hän näki kahden ihmisuden olevan menossa kohti metsää. Hän ei tajunnut näkevänsä vanhempiaan.

 Ilari heräsi metsässä. "Mitä oikein teit Iines? Oletko aivan järjissäsi?" Ilari kysyi. "En ole ikinä ollut näin selvä. Perheemme on oltava samaa lajia. Sama kohtalo odottaa poikaamme kun hän varttuu teini-ikään" Iines sanoi.

 "Teit minusta hirviön!" kivahti Ilari ja löntysti pois. "Joskus kiität minua!" Iines kirkaisi hänen peräänsä, muttei saanut vastausta.

 Ilari II oli lähestynyt metsää, koska hän halusi nähdä sudet vielä lähempää. "Ne eivät olleet aivan tavallisia susia" hän ajatteli.

 Ilari tuli metsästä pois, ja huomasi että tunsi syvää halua purra Ilari II:sta. Jokin kuitenkin esti häntä, ehkä se oli pojan ikä.

 Aamulla Ilari tunsi olevansa sairas, joten hän päätti huilia sen päivän. "Entä jos joku saa tietää, tämä on pian juorulehdissä" voivotteli Ilari. Kaikki olivat jo pitkään etsineet mehukkaita juoruja.

 Iineskin tunsi olonsa sairaaksi. Hän ei edes jaksanut laittaa ruokaa. "En ollenkaan hallinut itseäni eilen." Iines huokaisi.

 Illat alkoivat olla aina samanlaisia. Ilari ja Iines muuttuivat aina auringon laskeutuessa susiksi, jotka olivat verenhimoisia. Silloin kenekään ei kannattanut lähestyä taloa.

 Ilarin ja Iineksen ulvonta houkutti paikalle suuria susilaumoja. Sudet eivät aian tulleet toimeen, sillä niillä oli riita kumpaa kunnioittaa, Ilaria vai Iinestä.

 Aamulla Ilari oli paremalla tuulella kuin koskaan. Hän nimittäin tajusi Ilari II:sen olevan siinä sijassa, että he voisivat jo aloittaa metsätyksen. "Haluaisitko sinä?" hän kysyi pojaltaan joka nyökkäsi.

 Ilari päätti sulkea liikkeen siksikin päiväksi, jotta hän saisi metsästää rauhassa poikansa kanssa.

 Vilhelm ja talonpoika pettyivät pahasti, kun liike oli kiinni. "Onneksi Kivilaattojen liikkeeseen voi luottaa" Vilhelm totesi ja paineli ulos.

 "Kirves ja nuija, niitä tarvitaan, veitseä ja puukkoa ei sovi unohtaa..." hyräili Ilari valitessaan aseita metsästysretkellä. Hän muisti ensimmäisen metsästysretken oman isänsä kanssa, se oli ollut jännittävää. Ja nyt Ilari II sai kokea saman.

 Ilari II petasi petinsä jossa kesti hetki. Samalla hän mietti asioita. Hän oli alkanut yhdistellä eri tapahtumia, ja tajunnut erään asian.

 "Isäni on ihmissusi. Olen lukenut kirjan niistä, isä on aina kadonnut ja susi tullut hänen tilalleen kun on yö"

 "Sinä saat puukon. Olet vasta aloittelija" Ilari neuvoi poikaansa. "Mikä ase sinulla on?" Ilari II kysyi. "Kirves" sanoi Ilari ja näytti sitä pojalleen.

 Ennen metsälle lähtöä tahtoi Ilari II kalastaa pari kalaa myytäväksi kauppaan.

 

Ilari taas meni hakemaan puukkoa kaupasta, mutta törmäsi siellä Aleksiin. "Mitä sinä teet liikkeessämme, vaikka se on suljettu!" Ilari huusi. "Höm... Anteeksi vain, minulla on tähän täysi syy!" huusi Aleksi. "Ja mikä se mahtaa olla?" Ilari kysyi vihaisena.

Niin, mikä tosiaan. Se selviää Kurakenkien ensi osassa, missä nähdään myös Ilarin ja hänen poikansa metsästysretkeä.

Kommentit olisi kivoja :)

Helmimeren suuren sodan alku.

 

Vilhelm Sotatorni oli saanut määräyksen lähteä Helmimeren suureen sotaan. Sodasta on oikeissa osissa noin vuosi aikaa. Vilhelmille teki kovaa hyvästellä rakas vaimonsa Aurora. Oli kuitenkin pakko. "Rakastan ja ajattelen sinua aina. Muistot antavat minulle voimia" hymyili Vilhelm.

Sitten oli aika lähteä. Vilhelm kääntyi vielä katsomaan linnaa, jota ei ehkä enää pahimassa tapauksessa ikinä näkisi. Mutta nyt ei ollut aikaa odottaa kuolemaa, piti jatkaa matkaa.

Sodassa loukkaantuneita hoiti Eliisa Kultaruusu, Joonatanin edesmennyt sisko. Hän oli tehokas hoitaja, joka osasi valmistaa hyviä yrttejä. Yrteillä oli hyvin parantava vaikutus.

Vilhelm muisteli Auroraa, ja lähtöään edeltävää päivää. He olivat halailleet jatkuvasti, ja Vilhelm oli luvannut palata hengissä. Olisiko se niin helppoa?

Vilhelm alkoi heti harjoitella päästyään leirille, missä muutkin sotilaat olivat. Heidän piti kohottaa kuntoaan, jottei Helmimeri häviäisi kuin tuhka tuuleen. Sitähän kukaan ei halunnut.

Vilhelmillä oli oma hevonen, Tuuli nimeltään. Tuuli oli hyvin nopea ratsu, ja Vilhelm hyvä soturi. Siksipä Tuuli juuri annetteenkin Vilhelmille. Vilhelm luotti siihen, että Tuulin avulla hän selviää.

"Syö nyt paljon. Huomenna sota alkaa" kehotti Vilhelm Tuulia. Tuulille ei vaan näyttänyt ruoka maistuvan. Se pälyili epäluuloisesti ympärilleen. "Ajattele, sinun on oltava virkeänä ja hyvinruokittuna huomenna!" kehotti Vilhelm vähän ankarammin.

Silloin puskasta kuului kova rasahdus. Vilhelm kääntyi ja veti miekkansa esiin. "Tule hitaasti esille" hän sanoi ja piti miekastaan kiinni hikisin käsin. Jos joku tekisi nyt yllätyshyökkäyksen, ei Vilhelm pärjäisi. Muut olivat nukkumassa, vain Vilhelm oli jäänyt harjoittelemaan.

 

 

Vilhelm mykistyi, kun hän näki kuka tuli esille puskasta. "Eivät kai naiset sodi?" hän kysyi esille tulleelta. "Sillä tiedolla et lyhyen loppuelämäsi aikana tee mitään" naurahti esille tullut nainen.

"Ja älä luule, ettei minulla olisi asetta. Ilman sitä en lähtisi sotimaan" nainen sanoi. Vilhelm oli varma, että oli nähnyt naisen joskus jossain taulussa. Hän ei vain tässä tilanteessa keksinyt missä taulussa...

"Kuole Vilhelm Sotatorni! Et enää ikinä nää vaimoasi Auroraa, ja hän tulee olemaan onnellinen!" nainen huusi. Vilhelm kauhistui. Mistä nainen tiesi hänen vaimonsa nimen? "Vai pitäisikö sanoa Anastacia Sotatorni" naurahti nainen.

"Se kun tulee olemaan tärkeä nimesi vaimollesi. Mutta nyt lopetan tämän hökötyksen, ja katkaisen ylevän kaulasi" sanoi nainen ja kohotti miekkansa. "Vai pitäisinkö ensin hieman hauskaa?"

Vilhelm tunsi pistävää kipua, kun nainen huitaisi häntä vatsaan. "Tee se äkkiä..." Vilhelm sanoi heikosti kun verta alkoi valua. "Teen sen niin kuin haluan" nainen sanoi tyynesti.

"Mutta jos niin haluat" sanoi nainen ja löi vielä Vilhelmiä vatsaan monta kertaa.

Vilhelm kaatui heikkona maahan, omaan vereensä. "Miksi ihmeessä?" hän kysyi, mutta nainen katosi jo metsän pimentoon.

Aamulla Eliisan hoitolassa oli samantapainen tilanne meneillään. "Et tainnut tietää, kun otit minut hoitoon että hoidat vastapuolen soturia?" murisi juuri kuntoon tullut mies. "Hoidan ketä vain, puoli on aivan sama" Eliisa sanoi tyynesti.

Parin minuutin kulttua hän makasi veressään hengettömänä. Tämän tapahtuman takiahan Joonatan sekosi ja alkoi hakkamaan perhettään. Myös moni muu jäi kaipaamaan Eliisaa.

 

Mies juoksi nopeasti pois. Sen koommin häntä ei olla  nähty.

Tälläinen oli Helmimeren suuri sota. Mutta vain alku siitä, taistelu on vasta alussa. Joskus saatan julkaista kakkososan sotaan, riippuu ihan että haluatteko. Osa oli lyhyt, se oli vain extra johon yritin saada paljon salaperäisyyttä :)

 Aateliset Sotatorni. Kuvia noin 65.

 Yleensä Helmimeren aateliset eivät suosineet kalastusta, koska se ei sopinut heidän arvolleen. Varsinkin tuttavamme Joonatan Kultaruusu oli suorastaan vältellyt onkivapoja. Vilhelm Sotatorni kuitenkin suorastaan rakasti kalastamista, se oli helppoa ja hauskaa.

 "Ohoh.Ovatpas Kurakengät olleet taas huolimattomia" naurahti Vilhelm saatuan kalastettua kuraisen kengän. Hän naurahti kovempaa. "Kurakengillä on kuraiset kengät, jotka taas ovat järvessä" hän hymyili. Se kuulosti miehen mielestä hyvin hauskalta. Kurakengillä kuraiset kengät.

 Vilhelm oli siis elämäniloinen mies, vaikka olikin melkein kuollut Helmimeren suuressa sodassa. Joskus hän sai jotain kohtauksia vanhoista haavoistaan, kuten kävi nyt. Se ei kuitenkaan voinut olla vakavaa, olihan sodasta jo vähän aikaa.

 Aurora Sotatorni ei ollut sodan jälkeen enää osannut pitää hauskaa miehensä kanssa. Aina hän vain mietti, että mitä jos Vilhelmille sattuu jotain sänkyleikeissä. Näistä asioista hän uskoutui aina, joka päivä päiväkirjalleen. Tänään aiheena oli shakkilauta, jonka Vilhelm oli Auroralle ostanut.

 Vastuksia löytyi helposti. Hanna Kivilaatta oli ystävystynyt paronittaren kanssa jo sodan aikoina. "Valkoiset aloittavat, joten ota sinä ne" hymyili Hanna ystävälleen. "Ota sinä ne, ansaitset aloittaa" vaati Aurora. "Käy sekin." hymyili Hanna ja alkoi levittää nappulotia pöydälle.

 

 Aurora ei huomannut, että Hanna jakoikin nappulta niin, että hän sai mustat ja Aurora valkoiset. "Teitpäs tempun" hän hymyili tajuttuaan sen. "Olet paras ystäväni, ja ystävää pitää auttaa. Aina" hymyili Hanna.

 Vilhelm tuli kalareissultaan ja kävi heti käsiksi Auroraan. "Eilen lopetit puuhamme kesken, jatketaan!" hän hihkaisi ja alkoi suudella Auroraa. "Rakas, olen immareltu mutta ystäväni on kylässä... Ja haavasi saattavat alkaa vuotaa, olet vaarassa jos ryhdyt mihinkään isompaan"

 "Anteeksi, hän haluaa olla kanssani paljon" sanoi Aurora ja halasi Hannaa. "Koetko sen ahdistavaksi?" tiedusteli Hanna. "En, mutta pelkään että hän kuolee kesken puuhien. Hän tarvitsisi oman hoitajan, joka auttaisi häntä näinä vaikeina aikoina. Sota on juuri ohi ja..." höpötti Aurora. "Löysit hyvän hoitajan miehellesi. Minä tarvitsenkin töitä, ja täällä olisi hyvä työskennellä" tarjoutui Hanna.

 

 Ja niin tuli Hannasta Vilhelmin sairaanhoitaja. Vilhelm oli pahasti pettynyt, kun ei ollut saanut Aurooralta pienintäkään suudelmaa. Niinpä hän alkoi soittaa surukappaletta.

 "Pidän linnasta ja uudesta työstäni, mutta Vilhelm soittaa aivan kamalasti!" parkaisi Hanna hiljaa.

 "En tietenkään sanonut mitään paroni, en tietenkään. Ihailin vain kaunista soittoanne" selitteli Hanna kun Vilhelm mulkaisi häntä.

 "Hyvä, sillä soittoani eivät kauppiaat arvostele!" karjui Vilhelm. "En minä sitä arvostele, mikä saa teidät suuttumaan noin?" tiedusteli Hanna. "Sekään ei kuulu sinulle!" karjui Vilhelm päin Hannan naamaa.

 "Se etten luota häneen" ajatteli Aurora toisessa huoneessa, ja siirsi sängyn syrjään tilaa viemästä. "Emme tarvitse sitä nyt. Ennenkuin Vilhelm on täysissä voimissaan"

 Vilhelm valmisti omia mausteita, joita hän sitten antoi kauppiaille jotka myivät niitä eteenpäin palkkana puolet tuotosta. Hän piti kovasti työstään.

 Mutta vielä enemmän kalastuksesta. "Illallinen on turvattu!" hän hihkaisi saatuaan kalan.

 "Poistun kotiini luvallanne, tulen taas huomenna avustamaan ja hoitamaan teitä" hymyili Hanna Vilhelmille. "Anteeksi edellinen käytökseni" pyysi Vilhelm ja hymyili hurmaavasti. Hanna hymyili takaisin.

 "Varmastikin olette pian taas elämänkunnossa. Oikeastaan näytätte siltä jo nyt. Vaimonne ei taida luottaa teihin" sanoi Hanna vielä ja poistui sitten nopeasti.

 "Kuulehan, tiedän olevani elämän kunnossa. Ja valmiina hoitamaan perijän taloon. Pian sellaisen hankkiminen ei ole enää mahdollista. Nyt tai ei koskaan" ehdotti Vilhelm illemalla.

 

 

 

 

 Aamulla Aurora muisteli edellistä iltaa peläten. He olivat yrittäneet saada lapsen, mutta Vilhelm oli varmasti huomannut että Aurora ei oikein ollut hommassa mukana.

 "Vilhelmin siteet pitäisi vaihtaa, hänellä on vielä haavoja jotka saattavatr aueta ilman siteitä" Aurora ohjasi Hannaa. "Vaihdan siteet mielelläni" hymyili Hanna arvoituksellisesti.

 "Rakas, en tarvitse uusia siteitä" Vilhelm sanoi ja tarttui kiinni Aurorasta. "Etkö?" hymyili Aurora. "Tule paroni, vaihtakaamme siteet" sanoi Hanna ja hymyili paronille. Silloin Vilhelmiin tuli vauhtia.

 Kun siteet oli vaihdettu, oli Auroralla ja Vilhelmillä aikaa toisilleen. Hanna alkoi soittaa viulua.

 

 

 Vilhelm soitti myöhemmin illalla pianoa. Salaa hän omisti kappaleen Hannalle, uudelle hoitajalleen ja hyvälle ystävälleen.

 Hän lopetti soiton, kun Aurora huhuili häntä nukkumaan. Aurora taisi taas luottaa häneen.

 

 Vilhelm alkoi kiinnostua Auroran asioista, shakinpeluusta ja tämän ystävistä. He olivat oikein suloinen pari, nyt kun Aurora pystyi luottamaan Vilhelmiin täysin.

 Aurora lueskeli usein vanhoja päiväkirjamerkintöjään, koska hän halusi tietää mitä oli joskus kirjoitellut Vilhelmistä.

 Vilhelm oli sodan jälkeisenä ensimmäisenä viikkona ollut hyvin väsynyt, sillä olihan hänet melkein tapettu sodassa oudon miehen kädestä. Tuosta miehestä ei kukaan tiennyt mitään.

 Joka ilta oli sänkyleikkien aika.

 "Luotat minuun siis täysin, kautta kiven ja kannon?" kysyi Vilhelm. "Täysin" hymyili Aurora.

 Yhä hän uskoutui usein päiväkirjalleen, kirjalle josta Vilhelmillä ei ollut mitään tietoa.

 Oli helpompi uskoutua kirjalle, kun oikealle ihmisille. Edes omalle miehelleen.

 Vilhelm luki usein kirjoja. Melkein kaikki hyllyn kirjat hän oli kolunnut, ja nyt päiväkirja oli osunut hänen käteensä. "Rakastan Vilhelmiä, mutta en voi unohtaa sitä mitä Hannun kanssa tapahtui..." hän luki hämmentyneenä ja selasi eteenpäin.

 "Akkaseni, olet pettänyt minua ja jättänyt kertomatta. Luin typerää kirjaasi!" karjui Vilhelm kuin sai Auroran käsiinsä. "Tapan sinut tähän paikkaan!"

 "Minä olin yksinäinen, sinä vain makasit sängyssä etkä halunnut tehdä mitään! Minulla oli tylsää enkä kyennyt enää luottamaan siihen että parannut täysin" kiljui Aurora hämmentyneenä Vilhelmin uhkauksesta.

 Hän paineli ulos ja kaivoi maasta esiin luurangon. "Isä, tietäisitpä millaiselle miehelle olet minut naittanut" hän kuiskasi. "Tietäisitpä, miten tyttärellesi tulee käymään..."

 Aurora vietti koko yön ja seuraavan päivän puhuen luurangolle. Hän puhui myös kulkukoiralle, joka usein kulki siitä ohi.

 Koira oli Auroran lempieläin.

 Linnaan mennessään hän näki jotain järkyttävää. "Kuinka hän saattaa..." kuiskasi Aurora. "Aivan sama" hän sitten jatkoi. "Hän ei tiedä mitä tekee"

 "Ei tuntunut samalta kun Auroran kanssa... Mitä olen mennyt tekemään, olen nyt yhtä huono kuin se akka!" hän sanoi hiljaa. "Oletko kunnossa?" kuului naisen ääni hänen takaansa.

 Aurora hyppäsi sinisenä hohtavan hevosen selkään pihalla. Hän oli tuntenut sinisenä hohtavan hevosen jo vuosia, ja oli varma että se oli jumalten hevonen. Hänen miehensä sanoi aina, että jumalatar Veera oli silkkaa humpuukkia.

 Hevonen osasi lentää ja sillä pystyi myös ratsastamaan kuin millä tahansa hevosella. Sininen oli jumalatar Veeran väri, ja hevonen oli sininen.

 "Odotinkin sinua, Anastacia" tuli mustahiuksinen nainen sanomaan. "Olen Aurora" Aurora selitti. Hän tunsi olonsa rauhalliseksi naisen edessä. "Olet jumalten valittu, jumalatar Anastacia. Tunnetko minua, Anastacia?" nainen kysyi.

 Aurora tutki naista. "Ei kai vaan..." hän sanoi hiljaa. "Kyllä vain. Terveisiä isältäsi, hän voi hyvin tuonpuoleisessa. Olen Veera" nainen hymyili. "Jumalatar, mikä kunnia!" hätkähti Aurora. "Itsekin olet sellainen" nainen hymyili.

 Veera katsoi kuuta, ja se muuttui auringoksi. "Olet ihmeellinen" kuiskasi Aurora. Hevonenkin muuttui sinisestä tavalliseksi. "Tämä on ratsusi Napoleon. Jumalten hevonen, hyvin koulutettu" hymyili Veera.

 "Taidan pyörtyä, olen niin ihmeissäni tästä kaikesta... Miksi tämä minulle käy?" kysyi Aurora heikosti. "Olet valitsemani uusi jumalatar joukkoihimme. Minä olen yhä pääjumalatar, mutta jo vauvana sinut valittiin jumalattareksi"

 

 Hevonen katsoi heitä, ja ilta hämärti taas kun Veera muutti päivän illaksi.

 "Tuo on siis isäsi luuranko? Napoleon kertoo että puhut sille päivittäin. Sinä näät vielä isäsi, sitten kun on sinun aikasi. Joka on nyt, astua valtakuntaani" hymyili Veera.

 "E-en ole valmis! Kuka tahansa ikäiseni olisi tästä innoisaan, mutta olen naimisissa raskaana ja..." vastusteli Aurora. "Olet tervetullut jumalten valtakuntaan, mutta en voi pakottaa sinua. Tämä on ainutkertainen mahdollisuus" hymyili Veera.

 Sitten jumalatar katosi, ja Aurora jäi katsomaan hänen peräänsä. Hän ei voinut uskoa olevansa jumalatar, miten se muka olisi mahdollista? Olisiko hänen pitänyt sittenkin suostua?

 "Voi Napoleon, osaisitpa sinä kertoa minulle, mitä tehdä" huokaisi Aurora. "Tai sinä isä..."

 Vilhelm oli jo huolissaan Aurorasta. Koskaan näin kauan ei nainen ollut ollut asioillaan.

 Aurora oli murheissaan, koska hän oli menettänyt ainutkertaisen mahdollisuudeen päästä vielä korkeampaan asemaan, mitä kuninkaallisetkaan olivat.

 "Psst, tule tänne" ohjasi Veera ja Aurora käveli hänen perässään. "Loin pihallenne valtakuntani portit, kun näin että aloit epäröidä" hymyili Veera. "Nyt on sinun mahdollisuutesi"

 "Istu tähän, ja odota kun aurinko nousee. Sitten katsot auringoon, jolloin nouset jumalten valtakuntaan. Tervetuloa" hymyili Veera ja katosi.

 "Kunpa se aurinko nousisi pian"

 Veera käveli portaita ylös. "Täydellistä. Anastacia on tervetullut" hän hymyili.

 Hän käveli sisään Vilhelmin linnaan. "Vilhelm, esiin." hän sanoi hiljaa.

 "Tervetuloa, vaikutatte olevan korkeasta asemasta!" totesi Vilhelm. "Olen korkeasta asemasta" hymyili Veera.

 "Olet uhannut vaimoasi teolla, jota et oikeasti tee" kuiskasi Veera.

 "En ole. En tosiaan." kielsi Vilhelm.

 "Anteeksi" sanoi Veera ja Vilhelmille ilmestyivät tiikerin kasvot.

 

 Aurora taas kalasti odotellesaan auringolaskua.

 

Tässä tämä osa oli. Loppua kohden saattoi olla sekavaa ja sillä tavalla... Anteeksi kesto, ensi osa tulee ehkä vasta ensi kuussa. Kommentia? :)